Lupaavan alun jälkeen mahaplätsis
No niin. Se on nyt todettu, että kyylis ei lähde hopealuodeilla. Varsinkaan, jos se on saanut jo vahvan otteen. Minulla se alkoi näin jälkikäteen arvioiden aika pian harrastuksen alun (syksy 2016) jälkeen, kun olin hommannut ensimmäisen pitkäjousen. En silloin tiennyt mistä on kyse, eikä tuo vielä kauheasti häirinnyt. Ensimmäisten kisojen jälkeen aloin ymmärtää. Huomaan muutoksen katsoessani vanhoja videoita. Alussa pitovaiheen pystyi laskemaan useissa sekunneissa, kun nyt tällä hetkellä nuoli ei pysy ankkurissa niin kauaa, että lapa pääsisi mukaan.
Snap shooting kuvaa omaa kyylistäni aika hyvin – ainakin miltä se näyttää ulkoapäin. Alla oleva Eva Jälkön ottama kuva havainnollistaa ongelman. Minusta ei saa tällä hetkellä kuvaa ankkurissa. Alitajunta haluaa lopputulosta keinoista välittämättä ja soppa on valmis.
Hopeanuolia ja vippaskonsteja
Pystyin jonkin aikaa keksimään pikaratkaisuja kesken kisan:
- Kisasin yhden nuolen kisaa Keuruulla 2018 ja se meni todella huonosti. Jossain puolivälin tienoilla keksin kokeilla tehdä vedon 3D-eläimen yläpuolella ja kun sain asennon vakaaksi (ja rennoksi, uskomatonta!?), laskin vain tähtäyspisteen kohdalleen, odotin hetken ja laukaisin. Melkein kaikki sen jälkeen oli vitaaleilla.
- Animal Round Talosaaressa 2018 meni alusta asti tosi hyvin. Olin huomannut, että saan tehtyä rennon suorituksen, kun laitan tähtäyspisteen kohdalleen, nostan katseen 3D-eläimeen, teen vedon, odotan aktiivisesti hetken ja laukaisen. Tällä esitähtäysmenetelmällä sain 448/560 pistettä, mikä oli aikamoinen juttu naisten pitkäjousiluokassa.
Kaikkia vippaskonsteja yhdistää omalla kohdallani ainakin se, että en näe tähtäinkuvaa heti kokonaan. Näiden purkkaratkaisujen vaikutus lakkaa aika pian, eikä niistä ole ratkaisuksi.
Olen aloittanut kyyliksen karkotuksen vähintään puolitosissani jo pari kertaa aiemminkin, mutta into on hiipunut muutaman treenikerran jälkeen milloin mistäkin syystä. Uskoisin, että suurin syy on ollut uskon puute tekemiseen, kun ei ole varma kuinka kauan pitäisi tehdä, että alkaa näkymään jotain muutoksia. Tämän päälle vielä epätietoisuus, tuleeko treeni auttamaan lopulta. Ilman varmuutta motivaatio alkaa laskemaan ja siinä ollaan taas, lähtöpisteessä.
Viimeinen niitti
Kyylis voi olla tosi rampauttava asia henkisesti. Olen kerran itkenyt kesken kisan ja ollut hyvin lähellä keskeyttämistä. Tein silloin paljon väärin. Otin käyttöön uusia varusteita ilman testausta (nuoli lensi ylemmäs), aloitin ampumisen liian pian synnytyksen jälkeen ja selkä oli heikoilla (voimat myös). Lisäksi itsevarmuus lähti aika pian ekan laukauksen jälkeen, mikä tietysti nopeutti tekemistä entisestään. En pystynyt kontrolloimaan tunteita ja se oli noloa, masentavaa, surullista ja yllättävää.
Olen tuon kisan jälkeen pystynyt luovimaan toisinaan ihan ok pisteille ja jopa voittanut jonkun kisan, mutta en ole ampunut kisoissa yhtäkään laukausta, johon olisin ollut tyytyväinen. Jos tulee 11, se oli varmasti tuuria, ajattelin.
Päätin keväällä 2020, että nyt saa riittää. Tositoimiin pääsin vasta syksyllä, mutta mihinpä tässä on kiire. Ehkä se kolmisen vuotta kyylistä ei purkaannu muutenkaan parissa kuukaudessa. Seuraavaksi alan pitämään treenipäiväkirjaa kyyliksen karkotuksesta. Ehkä tästä voisi olla vertaistukea jollekin saman asian kanssa painivalle? Treeniohjelma on ruotsalaisen huippuampujan, Martin Ottossonin, laatima. Uskon siihen.
