Ekan merkkipaalun äärellä

12. kyylistreeni eilen illalla. 1,5 h yhdellä tauolla ja 106 nuolta, joista puolet purkuja. Ampuminen tuntui fyysisesti sen verran hyvältä, että päätin ampua hieman keskimääräistä enemmän. Selkä on vaivannut enemmän pari päivää, joten tästä treenistä olisi voinut tulla mitä vaan. Ei tullut, tuli hyvä!

Keskittymisen opettelu edistyy

Hieman alle 1000 nuolta siihen meni, että alan ehkä viimein löytämään punaisen langan keskittymiseen.

Nyt. Oikeasti. Keskityn. TÄHÄN. Vaikka nenä lähtisi irti ja pakarat kramppaisi. Katse pakkaan yhteen kohtaan, hengitä ja toimi. Joka nuolen jälkeen tuumaus ja seuraavaa putkeen.

Mietteet ennen treeniä oli melko virittäytyneet. Mutta ehkä se toimi. Koitin ihan tosissani olla välittämättä muusta kuin miltä vedossa tuntuu ja saanko laukaistua ilman pakotuksen tunnetta.

If ifs and buts were candy and nuts, we’d all have a merry Christmas

Olen välillä miettinyt, miksi olen niin itsekriittinen ja perfektionisti – ehkä jopa pessimisti. ”Jos mä nyt intoilen vähänkään, tipun myöhemmin vaan korkeammalta, kun huomaan, etten mä osaakaan/pystykään.” – Siis ihan ehtaa huijarisyndroomaa! Välillä on fiilis, että täähän alkaa toimimaan ja heti perään se vähättely, että se oli vain hetkellinen tuuri eikä kuitenkaan toimi myöhemmin. Ja tuo perfektionismi. Miksi pyrkiä täydellisyyteen, kun se ei tosissaan tässä kohtaa auta? Tuo on jokin persoonan ominaisuus, tiedän sen. Huomaan sen töissäkin. Nyt sen otetta pitäisi vain saada jotenkin hellitettyä.

Ihka eka ammuntakokeilu Kirsin polttareissa 05-2016.

Katson kuvaa ihan ensimmäisestä kokemuksesta jousen kanssa. Olisinpa tiennyt mitä voi olla edessä. Olisin mahdollisesti osannut ottaa treenit erilailla. Tiedä häntä.

Kyylistreeni etenee kuitenkin!

Koitan pitää pidempään kuin 2-3 s, koska siinä alkaa mörköily. Onnistuu ja ei. Huomaan milloin suoritus onnistui mm. siitä, että pokakäsi on rento ja nuoli on suorassa pakassa.

Käyn kerran keskustelua pääni sisällä: ”Onko nyt pakko purkaa, koska tuntuu väärältä?” Onneksi tulen itseni kanssa yhteisymmärrykseen siitä, että purkaminen ei ole hukkaan heitettyä. EN menetä siinä mitään – varsinkaan laukaisua, joka olisi kuitenkin ollut pska.

Kokeilin siinä 50:n nuolen kohdalla meneillään olevan vaiheen 1 seuraavaa kohtaa, jossa tehdään samaa purkamista ja laukaisemista, mutta lisäksi voidaan päättää vasta vedon jälkeen laukaistaanko vai puretaanko. Päätöksen jälkeen pidetään parin sekunnin tauko ennen laukaisua/purkua. Tuntui aika hyvältä. Johtuisko siitä, että 3 s pystyy jo suht hyvin pitämään. [Hei taas, pessimisti huijari! Äh.]

Silmät kiinni ei pakota niin paljon, joten ehkä silmät auki kuitenkin alitajuisesti tähtäilee tai jotain? Avaan silmät ennen laukaisua, mutta nuoli ei lähde saman tien käsistä, niin kuin joskus aiemmin. Hienoa. Pitää muuten oppia sitten tähtäysvaiheessa nauttimaan nuolenkärjen tanssahtelun katselemisesta. Jos oppisi luottamaan, että kohde ei karkaa sen parin sekunnin aikana minnekään.

Ooh, sain taas ihan erilaisen tuntuman lapaan. Mitähän mä tein. Varmaan vaan olin ajattelematta tekniikkaa ja muuta turhaa. Saan toki tuon tunteen aina silloin, kun en aio laukaista. Joku siellä siis vielä vähän kiristää lihaksia väärällä tavalla.

Taidan kuitenkin edetä ensi kerralla. Jos tuntuu pahalta, palaan takaisin.

Täältä voi lukea, mistä kaikki alkoi.

You may also like...

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.